Aivan avoinna

Se on nyt 24.7., kun alan kirjoittamaan tätä toista merkintääni tähän päiväkirjani uuteen lukuun. Samalla suhteemme virallisesta alusta Saran kanssa on nyt kulunut tasan kuukausi. Kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta tähän aikaan on nyt mahtunut niin paljon.

Jouduimme hetken aikaa olemaan erossa toisistamme Saran kanssa, kun Sara kävi Rovaniemellä ja minä vanhempien luona. Vaikka sitä ei olisi halunnut olla erossa toisesta, on erossa oleminen hyväksi; on hyväksi, että kaikki ei ole yhtä ja samaa tasaista arkea sekä yhdessä oloa. Tietenkään tämä ei myöskään yhdessä ollessa tätä ole. Sen olen saanut huomata ja ihan positiivisesti.

Tässä välissä sai mukavasti hoidettua erilaisia hommia vanhempien luona. Hieman harmittaa, että ei ehtinyt hoitaa sitä itselle olennaisista asiaa eli autokortin opiskelua eteenpäin, mutta aina ei voi vain keskittyä omaan juttuun. Viikko siis erillään Sarasta ja kaikkea pihahommia. Noin viikon eron jälkeen päästiin kuitenkin tapamaan taas uudestaan 17.7. päivä.

Elämä on ihmeellistä. En voi sitä olla ihmettelemättä. Varsinkaan en voi olla ihmettelemättä Saraa, ihmistä, joka on niin vahva, kypsäksi kasvanut ja niin itsenäinen. Tämä kuitenkin päättää valita minut. Minut, jolla on avaamatta lapsuudesta muodostuneet, kehittyneet padot, muurit ja ongelmat. Kadotetut tunteet, tilalle kohonneet pelot. Nämä eivät ole enää niin kadoksissa. Pelko korvaantunut yhä vahvemmalla ja vahvemmalla luottamuksella, rakkaudella. Voin avata kaiken, aivan kaiken. Toinen kuuntelee, ymmärtää ja antaa tilaa myös itselle oivaltaa.

Olen pitkään ajatellut, että olisin jossain määrin sosiopaattinen ja kykenemätön tuntemaan tunteita samoin kuin muut. Ollessani vanhempien luona juttelin esimerkiksi pikkusiskon kanssa siitä kuinka minusta tuntuu siltä, että en omien vanhempien kuollessa välttämättä surisi asiaa mitenkään, pelkään tätä. Mitä, jos en kokisi sellaisessa tilanteessa mitään tunnetta enkä vierittäisi poskellani kyyneleitä? Sama teoreettinen kysymys käytiin läpi myös Saran kanssa ja mietin asiaa peloissani: "Mitä, jos..."

Voin kuitenkin sanoa, että kyllä. Kuluneen viikon aikana on tullut itkettyä enemmän kuin kuluneen 10 vuoden aikana yhteensä. Sitä on oikeasti ollut vain niin, niin yksinäinen, enkä halua kohdata sitä päivää, että joutuisin samaan vajoamaan uudestaan. JA minä olen väittänyt, että pärjään ihan hyvin yksin. Valheita. Eksyneen ihmisen valheita.

Saman teeman ympärillä tuli keskustelu pyörimään pitkälti viikon ajan. Pelot, kiistat, isommat ja pienempien kinastelujen parissa. Saran kanssa tullaan niin eri lähtökohdista ja olemme saaneet erilaisen kasvatuksen. Sara on toisinaan liiankin hyvä keskustelija ja sanoittaa asiat aivan liian huolella, kun minulla taas on ongelmana se, että en sano mitään tai sitten lauon ulos jotain, joka satuttaa toista, vaikka omat ajatukset sanojeni takana ovat aivan toiset. Olen sitten välillä tuntenut itseni ihan typeräksi, kun sosiaaliset taitoni ovat välillä kuin pienellä lapsella. Tosin mitä minä sille mahdan, että pienenä lapsena on ollut niin ujo ja ei ole löytynyt sitä omaa porukkaa, että ei ole päässyt harjoittamaan näitä sosiaalisia taitoja. Sisaruksia kyllä löytyy, mutta perheessä enemmänkin opittu siihen, että annetaan vain kaikille oma rauha ja ollaan mieluummin puhumatta asioista. Konfliktin pelkoisuutta.

Konfliktit on kuitenkin se tuli. Tuli, jossa se suhde, elämä; onnellinen ja kestävä yhteinen elo taotaan. Se auttaa myös sulattamaan sen jään, jäisen vuoren, muurin, joka on kasvanut omien syvempien tunteiden ja ajatusteni eteen. 24.7. illalla takaisin Järvenpäähän palattuamme keskustelimme taas kaikenlaista ja siihen osittain siihen liittyen, kun paluumatkalla totesin Saralle, että minun tekisi mieli itkeä. Ei itkeä sen takia, että jotakin olisi voimakkaasti mielen päällä vaan sen takia, kun olen entistä enemmän alkanut nauttimaa tuosta tunteesta. Tunteesta, kun oma keho-mieli kokonaisuus on täysin auki ja se pääsee kyyneleiden kautta vapautumaan. Siitä vapauden tunteesta, kun voin huomata, että minä tunnen ja tunnen raa'asti.

Saimme sitten molemmat Saran kanssa inspiraation kirjoittaa runon tästä teemasta: tunteiden jäävuori. 

Tähän kuluneeseen ajan jaksoon kuuluu tietenkin muutakin kuin näitä konflikti tilanteita ja toisiimme syvempää tutustumista. Olemme myös alkaneet selkeyttämään tulevaisuuden haaveita ja kuvia vahvemmaksi. Sara oli kertonut minulle jo aikaisemmin tästä Penttalan tilasta, jossa nyt oleskelimme, mutta nyt itse siellä fyysisesti oltuani ja touhuttuani kaikenlaista arkista, täytyy kyllä sanoa, että näen meidän yhteisen tulevaisuuden olevan vahvasti sidoksissa tähän paikkaan. Matkustaminen on se yksi haave. Haluamme lähteä maailmalle ja nähdä maailmaa, mutta joskus haluamme asettautua paikallemme. Paikkaan, johon maailma voi tuoda meidän luokse. Penttalan tila on juuri sellainen paikka. Paljon on vielä töitä edessä, mutta näen jo sieluni silmin millaisen yhteisöllisen paikan tästä voidaan luoda. Lomakohde, retriittejä, kulttuuritoimintaa ja hidasta sekä onnellista maatila elämää.

Tarina vain vie mukanaan. Itse ei tarvitse edes kirjoittaa mitään. Täytyy vain elää, kuunnella ja muistella. Tarina rakentuu itsestään. Kun on auki maailmalle, maailma avautuu myös sinulle.

Vlogi kuluneesta viikosta