Lapsi harteilla, sylissä, sisällä
Näen, näen niin paljon
Minä aikuinen, lapsi
Lapsi, jolla on aikuinen
Aikuinen, jolla on lapsi
Se sisäinen
Se sisäinen vahvuus ja uteliaisuus
Silmät auki kauneudelle
Rohkeus vapaudelle
Olen ottanut elämäni suurimmat askeleet
Tätä minä olen viivytellyt. Niin paljon on taas tapahtunut ja päivä päivältä tuntuu hankamalta pysähtyä tähän päiväkirjan ääreen kirjoittamaan. Ei siksi, että asioista olisi hankala kirjoittaa vaan on niin paljon kirjoitettavaa, jaettavaa ja kerrottavaa. Käsittämätöntä kuinka Saran kanssa ollaan oltu suhteessa nyt vähän reilu 3 kuukautta, mutta sen sisällä on tapahtunut niin paljon ja samalla ei läheskään tarpeeksi. Alussa oli tunteet jo vahvat, mutta ne ovat päivä päivältä vain yllättäneet jatkuvalla kasvamisellaan.
Viimeksi päiväkirjaa kirjoittaessani olimme juuri tulleet Turusta takaisin Järvenpäähän. Sara siinä hieman sairasteli ja jouduimme ottamaan rennosti. Tätä ei kuitenkaan kauan jatkunut ja pian olimme taas menossa. Sara kävi värjäämässä hiuksensa punaiseksi, siihen omaan väriin, jonka myös minä osaan kuvitella hulmuavan Saran tanssiessa metsissä, juostessa niityillä ja hevosilla laukatessa. Niin kaunis sielu, josta voi olla ylpeä. Liekki, jonka paloa haluaa varjella. Olenkin siihen alkanut heräämään, että minun pitää osata olla myös itse vahva ja jääräpää, jotta en anna tämän toisen jääräpään viedä itseään toistuvasti liian uuvuksiin.
Tässä onkin tullut työskenneltyä sen eteen, että saisin hankittua itselleni ajokortin. Kyky toimia kuskina tulee olemaan niin hyödyllistä. Voin pakottaa toisen nukkumaan ajomatkan ajaksi, kun voin itse hoitaa ajamisen. En malta odottaa tuota. Järvenpäässä pääsin hoitamaan teoriakokeen ja sain sen lävitse. Nyt edessä parin viikon päästä on inssi. Toki opetusauton suhteen on ollut pientä säätöä, mikä aiheuttaa hieman stressiä. Kortti olisi nimittäin hyvä saada hankittua myös Rovaniemen työpaikkaa varten, koska siellä sitä tullaan tarvitsemaan. Kyllä tämä kuitenkin tästä.
Taiteen tanssia
Muuten kulunut aika on ollut aika pitkälti taiteen tanssia. Sara on viemässä minua mukanaan niin ihanaan maailmaan. Järvenpäässä ollessamme kävimme yksi ilta katsomassa "Hercule koirot ja viimeinen laukka" nimistä teatteriesitystä, kun yksi Saran kavereista oli sitä vetämässä. Oli vaikuttava esitys ja en kyllä muista aikaisemmin edes käyneeni tuolleen teatterissa – toki sitä joskus pienempänä on ollut jossain, mutta siinä meni nyt tuokin neitsyys.
Pitkään ei taas pk-seudulla viivytty vaan sitten suunnattiin taas Nakkilaan. Siellä oli alkamassa Saran ja hänen ystävien kanssa "Lokki" niminen esitys. Yksi päivä lämppäilyä Helsingissä ja toisena päivänä sitten Nakkilaan. Kuljimme kuitenkin Nakkilaan silleen ajoissa, että pääsimme Saran kanssa osallistumaan "Rakkaus tekee kipeää" nimiseen runokahvila iltaan. Todella huvittavaa muistella nyt näitä asioita näin jälkeen päin, kun siis nämä asiathan tapahtui viikkojen sisään. Hulluun elämään olen itseni vienyt ja en yhtään valita. Nautin.
Yleisöksi me runoiltamaan mentiin, mutta meille heitettiin aamulla ehdotus, että jos voisimme mennä vähän tanssahtelemaan lavan huntujen taakse kuin runoihin ja musiikkiin eläytyen. Minulle iski tietenkin tunne, että en minä nyt tuollaiseen pysty, mutta tehtiin kuitenkin niin ja oli hauskaa. Muutaman biisin kohdalla siis yllätimme yleisön meidän sekavalla tanssilla. Siis ei ollut täydellistä, mutta teki vaikutuksen ja oli hauskaa. Kannustaa tempautumaan enemmän elämään.
Sitten seuraavana viikonloppuna oli Lokin vuoro. Ihmeellinen tuo näyttelijöiden maailma. Pääsin olemaan mukana ja apuna valmisteluissa sekä näkemään asiat uudesta, laajemmasta perspektiivistä, joka vain entisestään lisää ihailua ja arvostusta kaikkea tällaista taidetta kohtaan. Sara lavalla, omassa elementissään, mikä onkaan lumoavampaa. Niin upeata. Taide on niin tärkeää. Paras tapa ravisuttaa ihmisiä tuntemaan ja näkemään uudestaan. Pysäyttämään ihmisiä pohdiskelemaan elämää.
Ikävästi esitys viikonlopun jälkeen koko porukka kuitenkin onnistu sairastumaan. Saralla oli sitten seuraavalla viikolla lähtö Skotlantiin, jota varten palattiin Järvenpäähän ja hän otti taas kaikki rohdot käyttöön. Voi tätä liekkiä. Niin ihanan kirkasta ja kaunista liekkiä, mutta jälleen kerran liian poltettuna ollut.
Eroa, kaipausta
Sara kuitenkin onnistu pinnistelemään itsensä reissuun äitinsä kanssa. Toki hän sitten oli puolet reissusta vielä kipeänä eikä onnistunut nauttimaan matkasta aivan niin paljon kuin ehkä olisi voinut toivoa. Saran lähdettyä tuonne etelään, minä taas aloin tekemään matkaani taas pohjoiseen. Edessämme lähes kuukausi erossa toisistamme, mutta se oli nyt tehtävä. Saran Skotlannin reissu tulisi kestämään vain reilun viikon, mutta minun täytyi mennä hoitamaan ajokorttia varten ajotunteja, perunapellolle töihin sekä esiintymään KAMK:ille sosiaalisen kuntoutuksen kurssin opiskelijoille, kun sellaisen mahdollisuuden olin saanut itselleni hankittua. Pakko siis ponnistaa.
Ensimmäinen viikko oli vielä helppo, kun seikkailin pari päivää Helsingissä ennen lähtöä Hyvinkäälle isosiskon esikoisen synttäreille, josta sitten luvassa kyyti Kajaaniin vanhempien mukana. Oikein mukava taas kohdata perhettä ja taas on tullut keskusteltua eri asioista aivan uudella tavalla. Tuntuu, että nykyään kaikki minun ihmissuhteet ovat niin ihania ja rakkaita. Paljon tulee keskustelua aiheista, jotka auttaa ymmärtämään sitä omaa itseään entistä enemmän. Parantumista.
Saran saavuttua kuitenkin takaisin Suomeen Skotlannista aloimme taas olemaan enemmän puhelimitse yhteyksissä. Ikävä alkoi oikeasti iskemään. Sitä on vain rehellisesti niin kiintynyt toiseen fyysisesti ja henkisesti. Se ainut riippuvuussuhde, huume, jota elämässä haluan kokea, se rakkaus.
Enää ei kuitenkaan tarvitse odottaa. Huomenna me päästään näkemään Saran kanssa taas uudestaan, kun hän tulee tänne, minun vanhempien mökille, jossa voimme sitten olla rauhassa viikon. Ei mitään somea, ei stressiä mihinkään lähdöstä vaan täysin rentoa aikaa kahdestaan sekä tietenkin normaaleja arkisia askareita. Tätä ollaan odotettu. Se on pieni loma, jonka jälkeen sit taas uuteen nousuun ja muutto kohti Rovaniemeä. Ei kuitenkaan murehdita liian pitkälle vaan eletään hetkessä.
Rakkaudesta
Rakkaus on yksi sellaisista asioista, jonka kuvailu on hankalaa muille ihmisille, jotka ei sitä joistain syistä vielä ole päässeet kokemaan. Sen on tullut tässä oivallettua. Jokaisen tunnelin päässä on valoa. Sitä on myös itse saanut masentuneena ollessani jostain kuulla, mutta kyllä vain tämä valo yllättää.
Se on käsittämätöntä kuinka me ollaan Saran kanssa voineet löytää toisemme. Se saa uskomaan kyllä kohtaloon ja universumiin. Asiat eivät voi olla vain sattumaa, koska muuten se olisi aivan liian käsittämätöntä. Päivä päivältä opimme vain toisistamme lisää. Voimme olla entistä rohkeammin oma itsemme ja kasvaa, kukkia yhdessä. Se tarina mitä me tullaan luomaan ja jo tässä vaiheessa luodaan on niin käsittämättömän kaunista. Kuinka sen saisi avattua myös muille?
Omaa onneahan ei tietenkään tarvitse muille jakaa, mutta tätä on niin ylin kyllin, että minä haluan sitä jakaa. Haluan saada ihmiset inspiroitumaan. Haluan rohkaista ihmisiä avaamaan itseään maailmalle ja löytämään ne omat ja se oma ihminen, koska siinä on se elämä, ELÄMÄ.
Kun pääsin jakamaan omaa tarinaani sosiaalisen kuntoutuksen kurssin opiskelijoille ja kuulemaan heidän avoimesta uteliaisuudesta kumpuavia kysymyksiä, sitä sai kokea sitä rakkautta, jota tässä maailmassa haluaisin olla luomassa. Ihmisten avointa kohtaamista, heidän tarinoiden kuuntelua sekä ymmärrystä. Rakastaminen ei tietenkään ole aina helppoa. Se ei tapahdu automaattisesti, mutta sen voi aina valita. Aina voi valita. Haluan ymmärtää. Haluan nähdä. Haluan rakastaa.
Mikä onkaan kauniimpaa kuin tuo?
Add comment
Comments